Blogisti siirtyy ..

..osoitteeseen tassusankarit.blogspot.fi

Toista sua ei milloinkaan...

Yhteinen taipaleemme oli niin kovin paljon lyhyempi, kuin olisin ikinä uskonut, mutta sitäkin rikkaampi. Tico eli täyttä koiranelämää. Sai juosta metsissä ja pelloilla mielin määrin. Rannat kaikuivat kesäisin sen riemuhaukusta, kun se pääsi siellä leikkimään. Koirakavereita sillä oli kymmeniä ja kaikkien kanssa se tuli loistavasti toimeen. Kotona se oli kiltti ja helppo, oikea "unelmakoira". Pääsipä se muutamia kertoja toteuttamaan itseään lammaspaimenena alkukantaisessa tehtävässään. Satoja yhteisiä matkoja ja retkiä teimme yhdessä. Aina Tico oli iloinen. Sen tärkein tehtävä oli kuitenkin olla minuille ystävä ja perheenjäsen, jota oli helppo rakastaa. Se nuoli kyyyneleeni pois kun olin surullinen, se uskollisesti piti huolta siitä, että elämän potkiessa minua päähän, en romahtanut ihan kokonaan. Se oli paras terapeutti, mitä kuvitella saattaa. Se saatteli minut yli uskomattoman vaikeiden koettelemusten. Siksi oli minun velvollisuuteeni yrittää auttaa sitä, kun se oli kipeä ja kun en enää pystynyt auttamaan, oli minun raskastakin raskaampi tehtäväni saatella se viimeiselle matkalleen ja antaa sen nukahtaa hellästi syliini...olla sen vierellä loppuun saakka. Olisin ollut valmis mihin tahansa, jos olisin sillä saanut sen terveeksi ja pidettyä luonani. Elämä ei tarjonnut sellaista vaihtoehtoa, joten oli valittava kipeistä vaihtoehdoista se, joka takasi koiralle 100% varmuudela kipujen loppumisen. Minuun tuo valinta sattuu niin syvälle jonnekkin, että on vaikea hengittää. Suru on niin valtava, etten tiedä miten sen kanssa selviän, mutta selvittävä on ja elämän on jatkuttava. Jokatapauksessa tiedän tehneeni oikean ratkaisun. Minulla oli tukenani rautaisia ammattilaisia ja ihania ymmärtäväisiä koiraihmisiä, kun painiskelin kuukausien ajan eri ratkaisujen ja takapakkien kanssa. Haluan kiittää Eläinsairaala Univet Kouvolan henkilökuntaa asiantuntevasta ja hyvästä hoidosta ja palvelusta. Tunsin tulleeni kuulluksi ja ymmärretyksi ja koira sai parhainta mahdollista apua ja hoitoa.

Rakas pieni Ticoni: 15.5.2013- 19.11.2015

"Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan"

Hyvää matkaa sateenkaarisillalle, rakastan ja kaipaan sinua aina. Paikkaasi ei sydämessäni koskaan vie kukaan, vaan pysyt siellä ainiaan! <3

Tyhjällä rannalla

Vielä äsken sua kutsuin ja sä kiisit luokseni salaman lailla, häntä heiuen ja onnellisena...

...nyt huhuilen tyhjyyteen ja rannat pysyvät tyhjinä.

Äsken olit siinä vierelläni rakas ystäväni...

...nyt vain tyhjän paikan nään edessäni.

Olit aina siellä, mistä pystyin sinut näkemään, koskaan et kauas luotani lähtenyt...

....nyt turhaan haeskelen sinua katseellani, tähyilen kaukaisuuteen eikä siellä ole ketään.

Rakastin sinua, olit koko maailmani...

...nyt on maailmani tyhjä ilman sinua.

Hiljaisuus on laskeutunut....

....ja näen edessäni vain pimeän polun, jota en osaa kulkea, koska et ole minua opastamassa.

Olen eksyksissä.

Vain huonoja uutisia

"Kun rakastat jotakin, joudut kokemaan sydänsurua, ja sydämesi saattaa särkyä. Jos haluat varmistaa sen koskemattomuuden, varo antamasta sitä kenellekään, edes eläimelle."
— C.S. Lewis

Kävimme joku aika sitten fysioterapiassa. Ilman lääkkeitä oltiin vajaa pari viikkoa ja siinä ajassa Ticosta tuli pikkuhiljaa taas stressaantuneempi. Se oli suorastaan raivostuttava hakiessaan huomiota kokoajan, töykki kuonollaan ja tunki viereen läähättämään, aloitti taas tassujen järsimisen ja varoi kokoajan oikeaa takajalkaansa. Välillä se kävellessä saattoi yhtäkkiä katsahtaa taakse, niin kuin joku olisi pistänyt sitä takapuoleen. Joskus riehuuntuessaan vingahti kun ei muistanut varoa liikkeitään.
Nämä oireet kuulostavat simppeleiltä ja selviltä merkeiltä kivusta, mutta herkän koiran käytöksestä on todella vaikea silti niitä erottaa. Varsinkin kun olet vuodenpäivät kohta sitä jo seurannut silmä kovana ja välillä asiat päässä suurenee ja pienenee mittasuhteissaan, kun alkaa olla liian herkillä niiden kanssa. Intuitio on ehkä se paras kertomaan, mikä on tilanne, oikein kun alat miettimään ja vatvomaan, niin olet välillä ihan pihalla, koska tunteet sekoittavat päätä.Välillä haluat uskoa, että se on ihan terve, etkä halua nähdä sen oireita. Välillä pelkäät paljon ja olet suorastaan vainoharhainen. Yhtäkkiä näet sen joka liikkeessä ja eleessä jotain vikaa. Silloin on kultaakin kalliimpaa olla vierellä joku ammattilainen, joka osaa kertoa oman näkemyksensä asiaan ja saa realiteetit taas pääkopassa kohdalleen.

 Fysioterapeutti huomasi myös selkeän eron edelliskertaan nähden koiran voinnissa. Toinen polvi oli turvoksissa, selvästi kipeä ja selkäjumit pahempia kuin edelliskerralla. Todettiin, että se edelleen tarvitsee kipulääkkeet, ehdottomasti. Juttelin puhelimessa ortopedin kanssa ja hän laittoi meille jälleen uutta lääkettä reseptillä apteekkiin haettavaksi. Metacamia on nyt mennyt viikon kuuri ja Gabapentin on aloitetu uudestaan. Koira on heti kuin toinen. Paljon rauhallisempi ja vaikuttaa nyt siltä, kuin siinä ei mitään vikaa olisikaan. Siitä on pakko päätellä, että sen kivut ovat häiritseviä. Nyt oltiin sähköpostiviestinnässä hoitavan eläinlääkärin kanssa. Halusin suoraa ja rehellistä tekstiä ja sitä sain.

Alunalkaenkaan Ticon tilanne ei ollut kovin lupaava, sen osasin aavistaa jo ensimmäisellä käynnillä eläinsairaalassa. Matkaan on kumminkin tullut kokoajan lisää mutkia ja totuus on alkanut paljastua koko kamaluudessaan. Leikkauksella saatettaisiin saada koiran vointi paremmaksi, mutta koskaan huoletonta tästä koirasta ei tulisi millään konstilla. Voi olla, että leikkauksesta huolimatta kivut jatkuisivat. Leikkaus ei ole vaihtoehto, mutta näinkään ei voida enää jatkaa. Monelta taholta olen jo kuullut sen saman lauseen: Päästäisit jo sen menemään. Minun pieni pää ei voi käsittää sitä lausetta, koska Tico täytti eilen vasta 2,5vuotta. Siitäkin ajasta vuosi on mennyt päivittäisen epätietoisuuden tai huolen kanssa eläessä.

 Syvälle sydämeen sattuu, kun katson sen luottavaisiin silmiin ja mietin: Ootko tässä vielä huomenna? Tämä koira on kertakaikkiaan varastanut sydämeni ja rikkonut sen. Nyt kun alan tiedostaa, että eron hetki on lähempänä, kuin ikinä uskoin, olen silti kiitollinen. Kiitollinen jokaisesta katseesta ja hännänheilautuksesta, kielenlipaisusta ja hymystä, jonka se saa hassuttelullaan kaikesta huolimatta kasvoilleni. Kiitos jokaisesta hetkestä, jonka vielä olet täällä kanssani! Miten paljon voikaan pieni eläin tuoda iloa elämään ja miten paljon sitä voikaan rakastaa? Miten suunnatonta surua se voi aiheuttaa olemalla kipeä ?Vastaus kuuluu: Enemmän kuin voit uskoakkaan.

Lokakuu ja päätösten aika

   

POSTAUS, JOKA JÄI JULKAISEMATTA LOKAKUUSSA SÄHKÖKATKON TAKIA

Meille ei kuulu juurkaan mitään uutta, liikunta edelleen rajattua ja vapaana riekkumiset vain satunnaista herkkua. Kipulääkkeitä vähennellään pikkuhiljaa pois ja seuraillaan liikkumista ja käytöstä, kerran kuussa ollaan käyty kouvolassa fysioterapeutin vastaanotolla hoidattamassa selkäjumeja ja kontrollissa. Olen välillä ollut niin loppu tän tilanteen kanssa, että on meinannu järki paeta päästä. Viimeksi sovittiin, että kun nyt lokakuussa 13. päivä mennään kouvolaan niin siihen mennessä on kipulääkkeiden purku kokeiltu ja katsotaan mikä on tilanne sekä tehdään jonkinlainen päätös koiran tulevaisuudesta. Nämä kuukaudet on olleet maailman vaikeimpia, koska koira on minulle niin kovin rakas ja tärkeä ja toisaalta taas sen takia elämä on nyt välillä yhtä helvettiä, kun on tiukkaa rahan kanssa eikä olla voitu tehdä enää oikein mitään sellaista sen kanssa, mistä ennen sai voimaa. Mielessä pyörii ajatuksia ja tunteita laidasta laitaan. Ydinkysymys tietysti on että kärsiikö koira tästä tilanteesta? Onko sillä minkälaisia kipuja? Miten paljon se  vaistoaa oman jatkuvasti kohonneen stressitasoni? Jos se leikattaisiin niin miten ihmeellä me selvittäisi kahden kuukauden täyslevosta ilman, että oma tai koiran psyyke kärsii kohtuuttomasti? (Tico on niin kovin herkkä niin kuin itsekkin olen) Miten se täyslepo käytännössä muka onnistuisi, kun tuo koira on aivan toivoton höslä ja riehupetteri, ei tarvita kun yksi väärä liike niin leikkaus on tehty hyödyttömäksi. Miten paljon voimavaroja itselläni on ja mistä revin niitä lisää, kun olen jo valmiiksi ihan hajalla tän tilanteen takia. Miten paljon velkaa ja stressiä olen valmis kestämään koiran takia, kun koko elämä on jouduttu kituuttelemaan vain välttävillä tai riittämättömillä tuloilla? Miten pitkälle eläintä voi ja pitää inhimillistää? Missä kohtaa pitäisi muistaa, että kyse on lopultakin "vain" koirasta, kun oma tulevaisuus ja mielenterveys näyttää romuttuvan sen eläimen takia ja toisaalta taas vapautus tästä kaikesta stressistä, huolesta ja ongelmavyyhdistä olisi halpa ja "helppo" eutanasia. Missä vaiheessa ja minkälaisessa elämäntilanteessa tuota ajatusta on lupa pyörittää? Onko minulla lupa asettaa oma hyvinvointini koiran elämän pituuden edelle ja olla niin itsekäs? Vai onko itsekkyyttä nimenomaan se, että haluaa pitää koiran itsellään pidempään keinolla millä hyvänsä esim. kipulääkkeitä apuna käyttäen? Olisiko koiralle armollisinta ja helpointa nukahtaa rauhallisesti ikiuneen? Vaikka järki sanoisikin, että tässä tilanteessa ei juuri ole enää muuta vaihtoehtoa, kuin päästää irti, niin miten hitossa elän tän asian kanssa loppuelämäni? Sydäntäni riipii joka kerta kun koira tekee jotain, mikä saa minut hymyilemään, samoin silloin kun näen sen liikkuvan huonosti tai kuulen piipittävän kun se tajuaa että on lääkkeen aika. Se on miun oma rakas ihana otus, maailman persoonallisin, hauskin, ärsyttävin, suloisin, iloisin, hellyyttävin ja rakastavin koira. Miksi  juuri sen täytyy olla rikki :'(  Tän postauksen yhteydessä kuvia syyskuulta, onneksi miulla on kaikenlaisia  harrastuksia, koska muuten en pystyisi irrottautumaan huolistani hetkeksikään.

syksy on tullut

Syksy on nykyisin yksi lempivuodenajoistani, koska vuosi vuodelta pidän vähemmän ja vähemmän kesähelteistä. Tämä kesä on ollut minulle ihan mieleinen, vaikka aurinko ei juuri ole näyttäytynytkään. Ja voi että miten ihanaa on syksyllä, kun aurinko valaisee pehmeällä monisävyisellä loisteellaan värikkään luonnon! Yleensä odotan innolla ensimmäisiä pirteitä pakkasilmoja ja retkiä hiljaiseen metsään, mikä ei ole enää täynnä kesälomalaisia, auringonpalvojia ja marjastajia, jotka pahasti katsovat vapaana riekkuaa koiraani. Syksyt ja talvet aina saa niin rauhassa liikkua luonnossa. Minä olenkin joltain osin sellainenn erakkoluontoinen tyyppi, joka tarvitsee tilaa ympärilleen ja tilaisuuden vetäytyä omiin oloihinsa, rauhaan ja hiljaisuuteen, jotta jaksaa taas toisaalta olla se sosiaalinen touhottaja, mikä toisaalta olen. Olen vähän niinkuin Tove Janssonin muumien nuuskamuikkunen (soittimineen kaikkineen)!.

 Tänä vuonna syksy on kumminkin tullut varkain. Kuukaudet ovat menneet kuin ihmeellisessä sumussa, huolien täyttämän mielen sumussa. Ilo syksystä ei tunnu samalle nyt, kun Ticolta on kielletty kaikki riehuminen ja joudun potemaan syyllisyyttä siitä, että välillä kielloista huolimatta päästän sen valloilleen riekkumaan pitkin peltoja lintujen perässä. Pelloilla riekkuminen on sen mielestä varmaan parasta maailmassa ja aiemmin se on syksyisin sadonkoruun jälkeen saanutkin nauttia siitä touhusta päivittäin sydämensä kyllyydestä. Nyt elämä on heittänyt meidän ilon eteen muurin, muurin kipujen muodossa. Muutenkin koko elämä tuntuu olevan tällä hetkellä kuin jotain ihmeellistä tetristä. Mitä ihmeellisimmän muotoisia murikoita satelee polulla eteen nopeammin kuin osaan päättää mihin edellisen palikan tyrkkään, jotta se olisi mahdollisimman vähän tiellä. Nuo murikat ovat keskeneräisiä asioita, jotka eivät katoa, ennen kuin ne on saatu järjestettyä, hankalia ihmissuhteita, ikäviä muistoja, yllättäviä tilanteita ja hukkaan heitettyjä tilaisuuksia,pettymyksiä ja järkytyksiä, ongelmia, jotka huutavat ratkaisuja, Ongelmia, joille on olemassa vain ja ainoastaan vaikeita ratkaisuja.