Allkukesän kuulumisia

Kossi ei jäänyt meille, se ei pystynyt itseään hillitsemään kissan seurassa ja meidän asunto, joka sijaitsee maantasalla vilkkaan pihan ja tien välissä oli pojalle liikaa, eikä se pystynyt ollenkaan rauhoittumaan täällä. Onneksi Kossille löytyi Loimaalta täydellinen paikka maalta joen rannasta ja toisen islanninlammaskoiran kaverina. Siellä se saa haukkua ja temmeltää mielin määrin vailla huolta naapureiden paheksunnasta! Olen niin iloinen, että se pääsi niin ihanaan paikkaan, koska luonne sillä koiralla on todellakin puhdasta kultaa <3 Olisin ehdottomasti pitänyt Kossin meillä, jos asuisin omakotitalossa vähän enempi syrjässä naapureilta.

Keväälle ja alkukesälle meillä OLI suunnittella kaikkea mahdollista koirakouluista mätsäreihin, mutta niin vain on jäänyt kaikki tapahtumat ja koulutukset toistaiseksi käymättä. Tähän ehdottomasti haemme korjaussarjaa tulevina kuukausina! Itse olen nyt ollut kolmatta viikkoa sitkeässsä flunssassa, jonka oireita satakertaisesti pahentaa ulkona leijaileva koivujen siitepöly. Niinpä myös ulkoilun osalta ollaan oltu tavanomaista epäaktiivisempia ja se kyllä alkaa näkyä tuon koiran käytöksessä. Mahdotonhan se on välillä muutenkin, mutta nyt viimeaikoina tavallistakin mahdottomampi. No tänään onneksi käytiin lapinkoira Otson ja sen porukoiden kanssa Partakoskella retkeilemässä ja juoksuttamassa koiria rannassa kevään ja koulujen päättymisen kunniaksi, joten saatiin pojalta sentään vähäsen purettua kertynyttä liikaenergiaa. Näillä näkymin seuraava asia meidän kalenterissa on sitten Ticon polvitutkimukset ortopedilla Kouvolassa 8.6. Onneksi Jonna lupautui tulemaan mukaan seuraksi ja tueksi, niin ei tarvitse niin hirveästi jännittää sinne menemistä. ( vaikka en mie silti tiedä mitenperinpäin olisin, kun pelottaa mitä kamaluuksia sieltä jaloista sit löydetään! :/ ) Sitä ootellessa ei auta kun keksiä paljon kaikkea muuta ajateltavaa ja mukavaa tekemistä, voi muuten tulla pitkät puoltoista viikkoa!

Rikki ja rakastettu

Tänään 15.5.2015 rakas pieni musta kuonoeläin täyttää 2 vuotta ja minuu vaan itkettää ja masentaa ja olen niin pirun katkera kohtalolle siitä, että just minun pikku tohelo on rikki ja kipeä. Välillä todella toivon, että en olis ottanut koko koiraa. En siksi, että laitan siihen kaikki rahat, mitkä liikenee, en siksi, että sen kouluttaminen tai hoitaminen olis liian työlästä, en edes siksi että se on kipeä. Voihan mikä tahansa pentu olla kipeä, vaikka suku olis miten tervettä. En syytä kasvattajaa enkä ketään muutakaan. Päinvastoin mulle on oltu tosi ihania joka taholla. Olen vaan vihainen maailmalle.

Voin vannoa ja vakuuttaa, että ei löydy maailmasta montaa ihmistä, jolle olis pari vuotta sitten ollu yhtä tärkeää saada omaa koiranpentua. Olin toivonuit sitä pikkutytöstä lähtien. Olen toki omistanut koiria ennenkin, mutta en koskaan pentua. Ennen Ticoakin mietin, että voisin yhtä hyvin ottaa Virosta tai Espanjasta hylätyn koiran tai voisin ottaa eläinsuojeluyhdistykseltä taas jonkun kuonoparan, jota on elämä kaltoin kohdellut. Olen yksinkertaisesti sellainen, tunteellinen höppänä, joka aina ottaa hoiviinsa ne, jotka muut on hylänneet. Pennuthan aina saa kodin, niin olen ajatellut.

 Silti mielessäni salaa aina halusin sen pennun ja halusin harrastaa koiran kanssa. Pelkäsin vaan niin kovin, että en osaa siitä pitää huolta tarpeeksi hyvin enkä luottanut koulutustaitoihini saati rohkeuteeni osallistua mihinkään harrastuksiin. Ollessani todella sairas ja kun elämä oli vaan yhtä mustaa ja synkkää ahdistavaa epämääräisyyttä vailla toivoa mistään normaalista tulevaisuudesta niin aina minulla oli se yksi pieni ja ainoa unelma, joka piti minut hengissä: Kun ja jos joskus vielä olisin niin terve, että ei tarvitsisi olla jatkuvasti sairaalassa, niin ottaisin sen koiranpentuni ja harrastaisin sen kanssa kaikenlaista kivaa, joka saisi unohtamaan kaiken mitä olen joutunut kokemaan. Eräs sairaanhoitaja, joka minulta kyseli joskus, onko minulla mitään unelmia tai toiveita ja jolle pitkään mietittyäni vastasin epäröivästi, että tahtoisin joskus ottaa koiranpennun ja kasvattaa sen alusta asti itse, niin kertoi minulle myöhemmin, että häneltä oli kynä kirvota käsistä, kun yleensä parikymppiset nuoret luettelee kaiken omakotitaloista autoihin ja lapsiin ja lottovoittoihin suunnilleen ja sitten tulee joku jolle koiranpentukin on lähes ylivoimainen unelma.

 Sitten yksi ystäväni, johon olin tutustunut sairaalassa, kuoli. Hänellä oli ollut unelmia, jotka jäivät toteuttamatta. Silloin päätin, että jos vaan ihmisellä on ihan vaikka pieniäkin unelmia, niin ne on toteutettava. Tiesin heti, että nyt minun oli aika ottaa se koira, nyt kun elämä oli näyttänyt minulle taas miten ne unelmat tapetaan ja miten vain rohkeat tässä maailmassa pärjäävät ja jäävät henkiin. Olen varmaan  ekaluokkalaisesta tytöstä lähtien osannut koirarotukirjat suunnilleen ulkoa kannesta kanteen ja haaveillut milloin mistäkin rodusta. Vuonna 2008 löysin islantilaisen. Pienen reippaan paimenen, vähän jalostetun ja terverakenteisen, säänkestävän ja kauniin, mahtavalla iloisella luonteella varustetun pikku sisupakkauksen. Siinä oli minun unelmien koira. Kävin samana vuonna katsomassa islantilaisten paimennustaipumustestiä hankasalmella ja olin ihan myyty, vielä kun ne kaikki ihmisetkin oli niin mukavia! Kyselin kyllä pentuja pari kertaa ennen vuotta 2013, jolloin Tico meille muutti, mutta sitä ennen elämä veti maton alta niiltä suunnitelmilta.

 Vuonna 2013 syntyi ennätysmäärä islantilaispentueita ja silloin toukokuussa vielä kaikkein eniten. Varaa siis oli mistä valita. Päädyin Ticon pentueeseen lähinnä kai siksi, kun molemmat vanhemmat harrastivat agilitya ja se laji on ollut miulle pienestä asti intohimo, vaikka en koskaan sitä päässytkään itse harjoittamaan. Joskus kävin kisoja katsomassa vielä kun miulla ei ollut koiraa ja itku siinä tuli silmään kun ajattelin, että ei minusta, paniikkihäiriöisestä koskaan olisi uskaltamaan sinne kentille, vaikka omistaisin millaisen koiran. Ticon kanssa olen saanut hurjasti rohkeutta olla ihmisten keskellä, olen tutustunut moniin aivan ihaniin ihmisiin ja saanut elämälle ihan uuden suunnan. Olen sille velkaa ihan kaiken! Ja siksi en kestä, että se on  kipeä, voi olla, että se oli jo pentuna kipeä, nyt kun jälkikäteen ja jälkiviisaana nykytiedoillani ajattelen, niin on monta asiaa, mitkä mietityttää.

Miulla on tapana saada suurenneltua asioita päässäni vuorien kokoisiksi ja nähdä asioissa  sellaista mitä ei ole olemassakaan. Pää hajoaa, kun saan jokapuolelta niin ristiriitaisia neuvoja ja ohjeita. Haluan tietää miten tuo koira voi. Haluan vastauksia, haluan sille parasta mahdollista hoitoa ja kuntoustusta, ihan mitä tahansa. Fakta on kumminkin se, että vaikka mulla on sille vakuutus ja vaikka mulla on aina muuutama satanen säästössä vielä sen lisäksi eläinlääkäriä varten, vaikka miten yritin varautua etukäteen ja ajatella kaikkea, niin se ei riitä. Mulla ei ole varaa kalliisiin hoitoihin. Kyllähän minä sen tiesin, mutta siksi yritinkin niin huolella valita sellaisen koiran, joka olis kaikkein varmimmin terve, sellaisen, joka kävis eläinlääkärissä vaan rokotuksilla ja jos jotain sattuis. Suljin mielestäni sen mahdollisuuden, että jokainen koira voi olla sairas ja vaatia kalliita hoitoja, ihan täysin rodusta ja sukulaisten terveystutkimuksista huolimatta. Prosentuaalisesti yksi sadasta issikasta kärsii tällaisesta, kyllä mun olisi tällä elämänkokemuksella pitänyt jo tietää, että se yhden prosentin paska kortti tulee just mun käteen. Mutta kyllä me tästä selvitään, meidän on vaan pakko. Olen itse meinannu kuolla pari kertaa ja viettäny sairaalassa yhteensä vuosia. EIhän tällanen enää mua kaada, eihän? Tico tulee saamaan parasta hoitoa, kyllä me jotenkin se sille järkätään! Pahinta on vaan epätietoisuus, heti kun tiedetään enemmän, niin ei se enää tunnu niin pahalta. Tänään vaan tuntuu extrapahalta katsoa pentuesisarusten onnentoivotuksia facebookissa ja niiden puhtaita terveystuloksia ja kaikkien muidenkin issikoiden puhtaita terveystuloksia ja mukavia harrastuskuulumisia. Piru mun olkapäällä huutaa, että olen paska ihminen ja paska koiranomistaja ja oon tehny kaiken väärin, mutta tiedän, että se ei oo totta. Jonain muuna päivänä kaikki näyttää taas paremmalta ja tänään olen silti kiitollinen, että mulla on mun pikikuono nuolemassa pois kyyneleet, vaikka ne tänään johtuukin siitä itsestään. Ne on kuitenkin välittämisen kyyneleitä <3