Itkua ja ahdistusta

Itken nykysin lähes poikkeuksetta joka päivä, en vaan voi sille mitään. Olen useesti viimeaikoina löytäny itseni milloin mistäkin vessasta kaupungillakin kokoamassa itseäni ja pesemässä kasvoista pois itkemisen jälkiä. Miun elämässä vaan kaikki tuntuu menevän pieleen ja huono tuuri seuraa mua joka asiassa, on aina ollut niin jostain syystä. Vaikka yritän väkisin vääntää asioista esiin ne hyvät ja positiiviset puolet niin ne epäreiluuden ja katkeruuden tutteet voittavat tällä hetkellä lähes aina. 

Tuntuu siltä, että on ihan kohtuutonta tää kaikki mitä oon joutunu ja joudun elämässä kestämään yksin.

 Eläimet oli mun linkki pois siitä pahasta olosta, linkki tosiin eläinten ystäviin ja mukaviin harrastuksiin. Nyt kun oman koiran kanssa ei voi tehdä muuta kuin hoitaa sen kipuja ja olla kokoajan huolissaan niin tuntuu, että järki lähtee. Meillä on onneksi ollut nyt kesällä usempia koiraystäviä kyläilemässä ja hoidossa, on niin ihana katsella, kun Tico selvästi nauttii koiraseurasta. Silti samalla mulla on huono omatunto siitä, että olen päästäny sitä niin paljon leikkimään, kun oikeastaan se on kielletty. Otso on ollut meillä hoidossa nyt kahteen kertaan viimesen kuukauden aikana ja mulla on sitten kootut selitykset fyssarille ens kerralla kun koira on varmaan yhtä jumissa kun ennenkin, että pakkohan mun oli ensinnäkin auttaa kaveria hädässä kun koira oli vailla hoitopaikkaa reissujen aikana, kun se hoitopaikka peruuntui viime hetkillä ja toisekseen Ticon päänuppi kaipaa muutakin tekemistä kun minun tällä hetkellä kovin masentuneen olotilani takia kärttyisän seurani. Otin pojista muutamia kuvia tuossa takapihalla yksi päivä ja Ticon iloisista ilmeistä näkee, että tein aivan oikean päätöksen ottaessani Otson meille kesäseuralaiseksi, siinä vasta maailman ihanin, kiltein, rauhallisin ja mukavin koirapoika, jota olen aikoihin tavannut, oikea unelma perhekoira <3